Aamulla menin talon katolle katselemaan auringonnousua. Näkymä joka suuntaan oli sanoinkuvaamattoman kaunis ja taivalla lenteli pääskysiä. Ilma oli suorastaan viileää, vain vähän yli 20ºC. Paikalliset muurahaiset olivat kasanneet pieniä rinkulanmuotoisia kekoja kattopuutarhan nurmikoille, ja puutarhassa ei ollut enää puita (mutta pensaat ja muut kasvit olivat yhä jäljellä).
Sitten lähdin BTS:llä keskikaupungille päämääränäni Nana, jossa oli yksi löytämistäni kielikouluista (4,8 tähteä Googlen arvioissa). Se vaikutti ihan hyvältä, ja vastaanottovirkailija puhui hyvää englantia. Selvitystyön jälkeeen sain tietää, että minun tulisi hakea ensin viisumipidennystä ja voisin sitten aloittaa opiskelun tammikuun alussa. Maasta lähteminen koulutusviisumin kanssa tai koulutusviisumin hakuaikana ei olisi suotavaa. Peruskurssien pituus on kolme kuukautta, eli joutuisin lähtemään maasta maaliskuun lopulla, ja ei ole varmaa että pääsisin tämän jälkeen takaisin. Jos en pääse, niin voisin varmaan käyttää jäljellä olevan kuukauden matkailuun Japanissa ja Indonesiassa tai jotain. Ikävää sinänsä, että tämä johtaisi tilanteeseen jossa asuntoni jäisi käyttämättömäksi merkittäväksi ajaksi, mutta se kustannus on niin sanotusti uponnut.
Tämän jälkeen suuntasin centralwOrldiin, jossa oli toinen kielikoulu (myös 4,8 tähteä Googlen arvioissa). Se ei kuitenkaan tarjonnut viisumipalveluita opetuksen lisäksi. Löysin alueelta myös applekaupan.
Sitten matkustin BTS:llä Phloen Chitin asemalle, jossa muuan skotti minua odotti ja joka oli kahden edellämainitun paikan välissä. Sielläkin oli kielikoulu (luonnollisesti 4,8 tähteä Googlen arvioissa). Vastaanottovirkailija oli lounaalla, mutta päätimme odottaa viisitoista minuuttia lounastauon päättymistä. Vastaanottovirkailija ei osannut yhtä hyvää englantia kuin edellisessä paikassa, mutta sain pääpiirteittäin tietää samat asiat kuin aiemmin. Hän sanoi, että voisin aloittaa saman tien, mutta tällöin minun olisi tullut todellakin marssia luokkahuoneeseen juuri siltä seisomalta: kurssi oli alkanut pari päivää sitten, ja tämän jälkeen en olisi enää ehtinyt mukaan. Ymmärsin myös, että minun tulisi ainakin hakea koulutusviisumia tämän vuoden loppuun mennessä, koska oli mahdollista että viranomaiset muuttaisivat säädöksiä vuodenvaihteen jälkeen niin, ettei koulutusviisumia voisi enää anoa paikan päällä.
Menimme skotin kanssa centralwOrldiin lounaalle. Hän ehdotti, että voisin halutessani unohtaa koko koulutusviisumin: voisin viettää maassa neljäkymmentäviisi päivää ja hankkia kolmenkymmenen päivän pidennyksen, lähteä kuukaudeksi reppureissaamaan, palata Thaimaahan toiseksi neljäksikymmeneksi viideksi päiväksi ja hankkia taas kolmenkymmenen päivän pidennyksen. Kuulosti sinänsä järkevältä, mutta haluan myös ihan oikeasti oppia paikallista kieltä. Kielistä puheenollen, skotti harmitteli sitä, että paikalliset olivat jotenkin oppineet puhumaan parempaa englantia sitten viime näkemän. Olin samaa mieltä: bangkokilaisten kollektiivinen ymmärrys englannin kielestä vaikuttaisi parantuneen olennaisesti. Tämä teki Thain opettelusta hankalampaa.
Päädyin sitten valitsemaan tämän jälkimmäisen kielikoulun. Käyttäjäkokemukset ja hinnat vaikuttivat olevan suunnilleen samat molemmissa, ja opiskelua on molemmissa päivittäin kolme tuntia kello yhdestä alkaen. Päätökseeni vaikuttivat ehkä olennaisimmin ryhmäkoot: jälkimmäisessä koulussa oli vain noin kymmenen ihmistä luokkaa kohden. Ensimmäisessä löytämässäni koulussa väkeä oli käsittääkseni huomattavasti enemmän. Jää nähtäväksi, oli ratkaisuni oikea. Kun skotti lähti hoitamaan erästä asiaa lounaan jälkeen, suuntasin itse takaisin Phloen Chitille ja ilmoittauduin kouluun. Hakemukseeni tarvittiin yhteensä seitsemän passikuvaa, jotka saimme onneksi hankittua läheisestä valokuvauspaikasta. Passikuvat onnistuivat varsin hyvin: minulla oli niissä jopa puku päällä ja solmio kaulassa, vaikka en kyllä muista kuvaustilanteessa kyseisiä pukineita käyttäneeni. Nostin lisäksi pankkiautomaatilta kaksikymmentäviisituhatta bahtia kurssia varten. Sitten alkoi paperien täyttely ja allekirjoittaminen. Täytin saman kaavakkeen varmasti kolmena tai neljänä eri kappaleena. Opinnot alkavat 28.11.
Etsin päivällä myös sopivaa Kiplingin reppua niin centralwOrldistä kuin Terminal 21:stakin, mutta tulos oli sama kuin eilen. Reppumalleja vaikutti olevan myynnisä vain yksi tai kaksi, eivätkä ne olleet ollenkaan tarkoituksiini soveltuvia. Tämä on äärimmäisen harmillista. Minun olisi toisaalta pitänyt jo tähän mennessä oppia, että ei vanhan reppuni korvaamisesta mitään tule. Sille on yritetty löytää vaihtoehtoja jo vuosikymmeniä, mutta turhaan. Ikävin juttu tilanteessa on se, että minulla ei nyt ole kunnollista reppua. Tänne mukanani tuoma reppu on valmistettu siten, että selkäosa ei ole jäykkä, joten reppuun laitetut asiat vajoavat pohjalle pullottamaan selkää vasten.
BTS oli taas illalla täysin tukossa.
Kun olin palannut kuuden aikoihin kotiin, sain kielikoululta jokseenkin vaikeaselkoisen tiedustelun TM30-kaavakkeesta. Kyseessä on ilmeisesti sellainen paperi, joka hotellin omistajan tai vuokraisännään on täytettävä, jos farang asuu talossa tai hotellissa. En tiennyt sellaisesta yhtään mitään, mutta kiinteistönvälittäjäni neuvoi minua tiedustelemaan talon toimistosta heti seuraavana päivänä. Siellä se tietysti on, jos sellainen on tehty. Jos sitä ei ole tehty, niin sakkomaksu saattaa olla jopa kaksikymmentä euroa. Nimi TM30 kyllä kuulostaa tutulta, saattaa olla että olen itse täyttänyt sellaisen viime kerralla.
Jopa Suomen Kansaneläkelaitos on thaimaalaisiin verrattuna täydellinen amatööri mitä byrokratiaan tulee.